75115-0.txt


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75115 ***

language: Finnish




MERIROSVOJEN AARRE

Kertomus


Hollantilaisen laivalääkärin muistiinpanojen mukaan
kirjoittanut

GEORG GARTNER


Suomennos





Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustannuksella
1904.





      Senssuurin hyväksymä 14 p:nä Syyskuuta 1904. Hamina.




ENSIMÄINEN LUKU.


Ollessani laivalääkärinä Havannaan menevällä englantilaisella laivalla,
Little Duc, olin ainoa hollantilainen koko aluksella. Matka kävi varsin
onnellisesti, kunnes meidät Bahamasaarten kohdalla saavutti myrsky,
joka niin pahoin muutti suuntamme, että ajauduimme aivan lähelle Cuban
luona olevaa matalikkoa, noin viisi peninkulmaa Cruz del Padrasta.
Tästä saamamme vahingot olivat siksi tuntuvat, että olimme pakotetut
menemään ensimäiseen parhaasen ja meidän tarvettamme varten edes
johonkin määrin sopivaan satamaan saadaksemme vahingot korjatuiksi
ja hankkiaksemme kyllin taitavan luotsin, joka tällä tuntemattomalla
vedellä ohjaisi laivamme entiseen suuntaansa.

Tätä tarkoitusta varten lähestyimme neljäntenä päivänä, kun myrsky oli
hiukan asettunut, edessämme olevaa rannikkoa. Hätämerkki annettiin
laukauksella laivalla olevasta ainoasta kanuunasta, joka muuten oli
niin vanha ja kurja, että jos olisi toden perään ammuttu, olisi ampuja
ollut suuremmassa vaarassa kuin ammuttava.

Tämän merkin jälkeen näkyi heti vene, jossa oli miehiä, ulkomuodosta
päättäen kalastajia. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät nämä ihmiset
olleet yksinkertaisia, rauhallisia kalastajia, mutta mietittyäni
tarkemmin, luovuin tästä ajatuksesta, sillä kansa Cuban rannikoilla ei
ylipäänsä näyttänyt miellyttävältä, joten ulkomuodon takia, ei siis
ollut syytä epäilyksiin.

He kertoivat, sekoittaen espanjan, ranskan ja englannin kieltä,
että he asuvat saarella harjoittaen kalastusta, että heiliä on
pelastusmakasiinia ja kyllin väkeä tyhjentämään laivaa ja kuljettamaan
lastin matalikon läpi. Saari oli näet koralliriutan ympäröimä, josta
vaan yhdestä ainoasta kohden päästiin kulkemaan. Laivaa oli sentähden
mahdoton kuljettaa täydessä lastissaan ja kun lastikin olisi voinut
kärsiä suurta vahinkoa, jäi ainoaksi keinoksi tyhjentää laiva ja
sitten tehdä tarpeellisia korjauksia. Kun kapteeni näytti myöntyvän
heidän ehdotukseensa, sopivat he hänen kanssaan, että tulevat kahden
tunnin kuluttua takaisin antamaan varman vastauksen, kunhan ensin
neuvottelevat toveriensa kanssa.

Nuo kaksi tuntia kuluivat. Kapteeni oli vahvasti vakuutettu sopimuksen
aikaansaamisesta, ja hän ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin varustuksiin,
jotta heti voitaisiin alkaa lastin purkamista.

Kohta läksi joukko veneitä saaresta ja ne suuntasivat laivaamme kohti.
Oli jo puolenpäiviin aika, ja meille kävi yhä selvemmäksi, ettei laiva
mitenkään voinut purjehtia eteenpäin. Vieraat, jotka nousivat laivamme
kannelle, olivat raakoja ja hävyttömiä. Minä seisoin peräkannella enkä
voinut olla itsekseni tekemättä sitä huomiota, että näytti aivan kuin
olisivat merirosvot väkivallalla hyökänneet laivaamme.

Sopimuksia tehtiin nyt kapteenin ja yhden kalastajan viilillä, joka
yhtä vähän kuin muutkaan näytti kalastajalta. Tämä oli vahvarakenteinen
nuori mies ja kaunis näöltään. Kaunis ruskea parta muodosti kehyksen
hänen ruskettuneiden kasvojensa ympäri ja pari tummia silmiä loisti
hänen päässään. Hän näytti minusta mieheltä, joka oli tottunut
käskemään ja jolle kalastajan rauhallinen ammatti kaikkein vähimmin
sopi.

Ennenkuin neljännestunti oli kulunut, oli kaikki järjestyksessä,
ja laivan miehistö alkoi nyt purkaa lastia. Tällaiset tehtävät
eivät luonnollisesti kuuluneet minulle, mutta se ei saanut nyt olla
esteenä, vaan mielelläni otin tilaisuudesta vaarin tyydyttääkseni
uteliaisuuttani näihin omituisiin kalastajiin nähden. Mutta kun se
henkilö, jonka kanssa kapteenimme oli sopimuksen tehnyt, läksi maihin,
päätettiin että minä maihin noustessa en menisi meidän veneessämme,
vaan tekisin hänelle seuraa.

Astuin veneesen ja ennen pitkää nousin maalle. Täällä huomasin kaikki
olevan järjestyksessä eikä mikään voinut herättää epäluuloa, joten
levottomuuteni katoamistaan katosi.

Olin sopinut kapteenin kanssa, että aivan mielin määrin saisin
joko jäädä maalle tai palata laivalle, ja kun näin kaiken olevan
järjestyksessä, päätin jäädä maalle. Sen tähden lähetin takaisin
laivalle kolmannen perämiehen, joka oli seurannut minua, ollakseen
minun sijallani siinä tapauksessa, etten olisi halunnut jäädä maalle.

Nyt saapui lakkaamatta veneitä täynnä tavaroita, jotka heti pantiin
makasiineilla säilytettäväksi, ja, vaikka iltakin jo joutui, ei työtä
vieläkään keskeytetty.

Miettiessäni josko jäisin yöksi maihin vai palatsinko laivalle, näin
laitoksen päällikön taas hommaavan lähtöä laivaan ja nyt päätin seurata
häntä, sillä pääsisinhän sieltä taas hätätilassa ensi tavaralähetyksien
mukana. Kukaan ei minua siitä estänyt ja olinkin jo valmiina astumaan
veneesen, kun kompastuin kaapeliköyteen ja kaaduin maahan pitkin
pituuttani. Päästin oikean hollantilaisen kirouksen ja nousin taas
ylös. Mutta samassa tuli laitoksen päällikkö tai johtaja luokseni ja
kysyi jonkunlaisella huomaavaisuudella suureksi ihmeekseni:

"Tohtori, oletteko hollantilainen?"

"Olen", vastasin hämmästyneenä.

"Onko tuolla useampia hollantilaisia?" kysyi hän osoittaen laivaa.

"Ei, minä olen sattumalta ainoa hollantilainen koko laivalla."

Hän seisoi nyt vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi
äkisti:

"Luulen olevan parasta, että pysytte täällä ettekä mene laivaan. Tällä
kertaa on väkeni kaikki tuolla poissa eikä ketään jäisi tänne. Sitä
paitsi tuomme tavaraa nyt viimeisen kerran tänä iltana, ja minä menen
laivaan ainoastaan neuvotellakseni kapteenin kanssa, mihinkä aikaan
alotamme työn aamulla."

"Kuten tahdotte", sanoin minä. "Mutta käskekää meidän veneemme tulemaan
minua noutamaan."

Hän lupasi tämän ja työnsi veneen rannasta. Ajatuksissani kuljin
takaisin makasiinin luo. Oliko tämä mies hollantilainen? Ei, sitä hän
ei voinut olla. Tosin kyllä puhui hän meidän kieltämme, mutta hänen
lausuntonsa ilmaisi selvästi hänen olevan ulkomaalaisen. Tunsiko
hän ehkä myötätuntoisuutta hollantilaisia kohtaan? Päättäen hänen
käytöksestään ja menettelystään voisi kyllä niin luulla. Pitemmälle en
päässyt.

Kun saavuin makasiinille, oli ilta tullut aivan pimeäksi, ja minun
täytyy tunnustaa olleeni jokseenkin alakuloinen. Ajatelkaapa vaan, että
olin kokonaan vieraassa paikassa, että oli yö ja että päivän kuluessa
oli tapahtunut kaikellaista, joka oli omiaan minua hermostuttamaan,
niin harvoin kuin muuten tästä vaivasta kärsinkin. Ravasin edestakaisin
siinä suuressa huoneessa, jossa olin, menin taas ulos ollen yhä
jonkinlaisen selittämättömän levottomuuden valtaamana. — Mitä se oli?
Enkö kuullut jonkun tuolla kaukana huutavan apua?

Kuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä
uudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa
laivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin,
veneiden maallenousu-paikalle.




TOINEN LUKU.


Mitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki
epäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon
voimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut
odottamatta.

Kun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja
pauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt
epätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle
puolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista
espanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita
lausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja
aika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei
voinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren
kalastajilla oli pää-osat.

En tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi
ainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en
voinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla
päästä laivaan.

Tämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin,
olin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi
kuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli
minun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka
särkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin
pähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin
väsynyt, etten jaksanut seisoa suorana.

Jyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean
hiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun
taas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä.
Little Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava
laiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut
vaalealla pohjalla.

Nyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat
houkutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman
miehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen.

Tunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt
seisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan
mitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että
vähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade
valui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt
kauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä.

"Haa, täällä hän on", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni.

"Mitä täällä teette?" kysyi sama ääni. "Tulkaa mukaan!"

Tottelin konemaisesti ja seurasin oppaitani, päällikköä ja pientä
neekeripoikaa, joka kantoi lyhtyä, ja näin tulin merirosvojen asunnolle.

Minua pöyristytti, kun katsahdin ympärilleni ja näin kaikki ne
murhamiehet, jotka äsken kylmäverisesti olivat toimittaneet kokonaisen
laivamiehistön toiseen maailmaan. En voinut käsittää, miks'en jo
aamulla huomauttanut kapteenille, kuinka vähän luottamusta herättäviltä
näyttävät näiden ihmisten kasvojenpiirteet. Nyt heitä katsellessaan ei
kukaan olisi voinut pitää heitä rehellisinä kalastajina. Heillä oli
kaikilla villapaidan ja housujen ylä-osan päällä leveä vyö, johon oli
pistetty pistooleita ja veitsiä. Muutamilla oli huivi kääritty pään
ympäri, toisilla oli käsivarsi sidottuna, ja jokaisen inhottavilla
kasvoilla oli luettavana kokonainen kertomus verestä ja murhasta.

Päällikkö yksin teki edullisemman vaikutuksen. Kun hän oli riisunut
takkinsa, näin että hänellä punasen villapaidan päällä oli
tummansininen nuttu, joka oli koristettu kultakirjaimilla. Valkeat
housut olivat pistetyt korkeisiin saappaisiin ja monivärisessä
kirjavassa vyössä upeili varsin hyvin valmistettu pistooli sekä pitkä
kataloonilainen tikari norsunluisine kahvoineen.

Astuessani sisään, tarkastivat kaikki rosvot minua, enkä koskaan voi
unhottaa niitä katseita, joita he minuun heittivät. Niissä oli minulle
kyllin luettavaa. Näiden olentojen joukossa ei löytynyt ainoatakaan,
joka ei mielihyvällä olisi laskenut luotia pääni lävitse. Kukaan
ei lausunut sanaakaan, ja kuitenkin tämä hiljaisuus sisälsi heidän
päällikölleen tarkoitetun kysymyksen: "Mitä tällit miehellä on täällä
tekemistä?"

"Liittolaiset", hän alkoi, "olen pelastanut tämän miehen jättämällä
hänet saareen, kun hän tahtoi lähteä takaisin laivalle. Hän on sillä
aikaa maannut parisataa askelta täältä ja äsken löysin hänet sieltä
nukuksissa. Tahdon kertoa teille, minkätähden hänet pelastin. Tämä mies
on lääkäri, ja että hän semmoisena voi olla meille suureksi hyödyksi,
siitähän olette jokainen täysin vakuutettu. Olen myös ilmoittanut
hänelle, että laiva tapaturman kautta syttyi palamaan ja että meille
oli mahdotonta pelastaa sieltä ketään."

Ymmärsin sattumalta nämä sanat, koska olen täysin perehtynyt espanjan
kieleen ja näin, että ne tekivät väkeen hyvän vaikutuksen. Tosin kyllä
muutamat hiukan nurisivat, mutta kun heidän päällikkönsä selitti
heille, kuinka tarpeellista ja hyödyllistä oli, että joku täällä oli
perehtynyt lääketaitoon, ylistivät he kaikki hänen viisauttaan ja
huolenpitoaan.

Olin hyvin varovainen, etten antaisi heidän huomata ymmärtäväni
espanjaa. Kapteeni tuli luokseni, puhutteli minua englannin kielellä ja
pyysi minua istuutumaan sekä nauttimaan jotakin virkistyksekseni. En
voinut kuitenkaan panna suuhuni muuta kuin jonkun lasillisen viiniä ja
sitten asettauduin nukkumaan liiterin nurkkaan purjekasan päälle, sillä
olin niin uninen, etten enää jaksanut pitää silmiäni auki. Johtuiko
tämä viinistä tai olivatko he siihen sekoittaneet jotain, tehdäkseen
minut uniseksi, sitä en voi sanoa. Niin paljon huomasin toki vielä,
että rosvojoukkoa asettui myös levolle, ja senjälkeen nukuin.

Herättyäni oli aurinko jo ylhäällä taivaalla. Huone oli tyhjä, s.t.s.
ettei yhtään ihmistä ollut siinä, ja tarkastamatta oliko minulle
asetettu mitään aamiaiseksi, riensin ulos samalle paikalle, jossa
edellisenä iltana olin seisonut. Kaikki, mitä olin kokenut, tuntui
minusta unelta, ja aluksi koitin saada selville, oliko painajainen
minua yöllä ahdistanut ja näyttänyt minulle mielikuvituksessa, kuten
peilissä, nämä hirmuisen kauhistavat kohtaukset.

Kallion huipulta katsahdin merelle, ja siellä matalikon laidassa
sain nähdä Little Ducin makaavan hylkynä, puoleksi palaneena, jota
nyt tuskin saattoi tuntea. Yksi masto oli vielä jälellä, ja muutamia
purjeensiekaleita liehui tuulessa. Korkeat hyökyaallot löivät
laivahylyn yli, josta ainoastaan keulapuoli oli veden pinnan yläpuolia.

Tätä katsellessani valtasi minut sanomaton epätoivon ja kurjuuden tunne
ja vaipuen polvilleni aloin lapsen lailla itkeä.




KOLMAS LUKU.


Olen aina ollut tunnettu miehenä, jota hermokohtaukset ani harvoin
ovat vaivanneet ja joka vaaran hetkinä tai mieltä tärisyttävissä
tilaisuuksissa olen aina jaksanut säilyttää kylmäverisyyteni ja
mielenmalttini, mutta kun tänä aamuna, kalliolla seisoissani käänsin
sattumalta katseeni rantaan, en voinut pidättää kauhun huudahtusta ja
tunsin miten horjahdin, saadessani yht'äkkiä nähdä sellaisen näyn.

Rannalla laineiden heittäminä makasi neljä ruumista vieretysten. Neljän
entisen toverini ruumiit, onnettoman aluksemme neljän miehen ruumiit!

Hetkiseksi valtasi minut tunne, kuin olisin syöksynyt alas ja olisin
kuolemaisillani, ja, tämä tunne oli hermojani vahvempi, mutta se kesti
vaan silmänräpäyksen. Olin juuri aikeissa lähteä sieltä tarkastaakseni
ruumiita lähemmin, kun huomioni kiintyi veneisiin ja merirosvoihin,
jotka olivat piirittäneet laivahylyn ja ryöstivät nyt sieltä mitä tuli
ei ollut hävittänyt.

Katselin heitä hetken, mutta silloin juolahti äkisti mieleeni,
ettei suinkaan mahtane olla minulle eduksi, jos he saisivat nähdä
minut täällä, ja kun olin päättänyt välttää jokaista tilaisuutta,
joka antaisi heille aihetta epäluuloon, oli minulle välttämätöntä
mahdollisimman vähän joutua epäluulon alaiseksi.

Saavuttuani rakennukselle, päätin heti tarkastella toiminta-alaani,
joka suunnitelmiini nähden oli ennen kaikkea tarpeellista.

Rakennus, joka oli valmistettu huonosti veistetystä puusta, sijaitsi
saaren keskessä, aivan lahden rannalla, joka halkaisi kahden
kolmanneksen osan hietaisesta saarekkeesta. Paitsi kääpiömäisistä
pensaskasveista muodostunutta ryhmää ja muutamia surkastuneita puita,
ei voinut havaita mitään muuta, joka muistutti kasvikuntaa tai olisi
ollut sen kanssa samanlaatuista. Meren puolelta ympäröivät saarta
matalat kalliot ja vähän matkaa maasta piiritti sitä vyön lailla
koralliriutta. Sen sisäosa oli hyvin epätasaista maata, aivan kuin
täyteen sirotettu suurempia ja pienempiä kallionsirkaleita.

Tätä ei ollut vaikea huomata muutamassa silmänräpäyksessä, sillä minun
tarvitsi vaan asettua rannalla olevalle kalliolle nähdäkseni koko
saaren. Sentähden palasin nyt, päättäen kiinnittää itse rakennukseen
enemmän huomiota kuin tähän saakka olin tehnyt.

Iso rakennus sisälsi ainoastaan kolme huonetta: suuri huone eli
sali, jossa oli arkkuja ja penkkejä pitkin seiniä ja keskessä pitkä
pöytä, pienempi huone sekä kolmas huone, joka oli aiottu ryöstetyille
tavaroille säilytyshuoneeksi.

Paitsi muutamia erilaisia vaatekappaleita, ei siellä löytynyt mitään
erityisesti mainittavaa. Joka miehellä oli kuitenkin erityinen
penkkinsä, jolla oli muutamia peitteitä vuodetta varten, ja penkin
yläpuolella oli laipiolla erotettu karsina aseita ja erilaisia
työkaluja varten.

Tarkastukseni oli pian suoritettu. Mutta tällä aikaa oli päivää
kulunut, niin että tunsin olevani nälkäinen. Kun katselin ympärilleni
etsien jotain syötävää, huomasin runsaasti katetun pöydän, jolle oli
liidulla kirjoitettu hollannin kielellä yksi ainoa sana: "Syö!"

Ensin kummastuin, mutta sitte muistin, että päällikkö oli minulta
kysynyt, olenko hollantilainen ja että hän sitten, vaikkakin varsin
virheellisesti, oli puhutellut minua omalla äidinkielelläni. Seurasin
siis äänetöntä pyyntöä ja nautin aamiaiseni.

Olin juuri nousemassa pöydästä, kun kuulin ääniä ulkoa ja rosvot
palasivat kotiin. He kantoivat kaikellaisia esineitä, ja lahdekkeessa
olivat veneet, jotka myös olivat täynnä saalista.

Päällikkö astui ensiksi sisään ja tervehti minua päännyökäyksellä.

"Näen, että olette syönyt aamiaisen, tohtori", sanoi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

"Olemme nyt käyneet laivahylyssänne", sanoi hän, "mutta siellä ei
ollut mitään enempää tuomista, ja hyvä oli, että me eilen korjasimme
suurimman osan lastista, sillä muuten ei siitäkään olisi paljoa
voitu pelastaa. Mutta kuulkaapas, te ehkä tiedätte, kelle lasti oli
osoitettu?"

"Kyllä", vastasin minä, "Rafael Marclett & kump:lle Havannassa."

"Vai niin", jatkoi hän, "sitten emme ainakaan tarvitse paljoa,
vaivautua omistajaa etsiessämme. Ilmoitamme laivan isännille, ja
sopivan pelastuspalkkion saatuamme lähetämme heille lastin."

Miehet, jotka tämän keskustelun aikana kävelivät edes takaisin,
katselivat toisiaan salaperäisesti ja vilkuttivat silmillään ikäänkuin
tahtoisivat sanoa:

"Kuule, miten se veijari koettaa pettää häntä!"

Olin olevinani huomaamatta keskustelua ja ymmärtämättä ainoatakaan
espanjankielistä sanaa.

Päällikkö, jota kuulin kutsuttavan kapteeni Raminoksi, kulki edelleen
puhellen kanssani, siksi kunnes rosvot eivät enää voineet meitä kuulla.
Minusta tuntui kuin tahtoisi hän sanoa minulle jotain kahden kesken ja
aivan äkisti hän virkkoikin:

"Ystäväni, me olemme nyt joutuneet niin kauas, ettei kukaan voi meitä
kuulla. Te toivotte luultavasti minulta jotain selitystä?"

Katsahdin häneen, hän katsoi minua silmiin, ja molemmat ymmärsimme
heti, ettei maksanut vaivaa koettaa pettää toisiamme.

"Eiliset ja tämänpäiväiset tapahtumat ovat varmaan suuresti teitä
kummastuttaneet?" alkoi hän uudelleen.

"Se on tiettyä", vastasin minä. "En ollenkaan tiennyt merirosvoja
löytyvän tällä rannikolla."

"Niin kyllä", sanoi hän kalpenematta tai punastumatta. "Te ette
ole antanut pettää itseänne ja te tiedätte kaikki, aivan niinkuin
otaksuinkin; mutta te saatte nyt myös tietää, että minulla oli
erityinen syy pelastaa teidät."

"Juuri tämä asia on antanutkin minulle enimmän miettimisen aihetta",
vastasin hänelle.

"Aikananne saatte kyllä tietää syyn. Mutta ensiksi täytyy minun mitä
vakavimmin varoittaa teitä väkeni suhteen. Olkaa sentähden varuillanne,
ettette ilmaise itseänne. Jos he huomaisivat teidän tietävän, mitä
väkeä me olemme, ei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastaa
teitä."

Minun täytyy tunnustaa, että nämä sanat hiukan kauhistuttivat minua.
Kuinka helposti voisi sattuma minut ilmaista, ja silloin olisi minulla
loppu käsissä.

"Ennen kaikkea, älkää koskaan ilmaisko ymmärtävänne espanjan kieltä",
sanoi hän. "Yksin se olisi kylliksi langettamaan tuomionne."

Luonnollisesti vakuutin hänelle koettavani olla itseäni ilmaisematta,
ja sitte kertoi hän minulle syyn, miksi oli minut pelastanut.

"Tiedättekö, mitä teidän on kiittäminen siitä, että vielä elätte?"
sanoi kapteeni.

"Mitenkä minä voisin sen arvata?"

"Niin, sitä seikkaa, että olette hollantilainen."

"Sitäkö yksin?" kysyin kummissani.

"Kyllä, yksin sitä", oli hänen vastauksensa.

"Oletteko te sitten myös hollantilainen?" tiedustelin uteliaana,

"Oi, ei; ja älkää ajatelko, että olen pelastanut teidät mieltymyksestä
kansallisuuteenne; ei toki. Olen pelastanut teidät, koska te
hollantilaisena olette perehtynyt hollannin kieleen."

Katsoin ällistyneenä häneen, sillä en ollenkaan voinut käsittää näiden
sanojen tarkoitusta.

"Te ette ymmärrä minua", jatkoi kapteeni, joka huomasi kummastukseni.
"Mutta kuulkaa nyt, niin selitän teille kaikki."

"Sille ammatille, jota nyt harjoitan, olen kauan omistanut elämäni.
Kuinka tulin siihen ryhtyneeksi, ei kuulu tähän. — Eräässä
tilaisuudessa sain haltuuni erilaisia esineitä, niiden muassa myös
kirjoja ja käsikirjoituksia. — Ensin täytyy minun kuitenkin ilmoittaa,
teille, että nuorukaisena purjehdin hollantilaisessa laivassa ja
että siten olin tilaisuudessa tutustumaan hiukan hollannin kieleen.
— Kun sitten tulin näiden kirjojen ja paperien omistajaksi, selailin
niitä eräänä päivänä, kun olin huonolla tuulella, ja löysin niistä
muun muassa erään vanhan käsikirjoituksen, joka minusta näytti olevan
kertomus merirosvosta 1500-luvulta, joka piti asuntoa näiden saarien
läheisyydessä, tehden meren näillä seuduin vaaralliseksi kulkea.
Tämä käsikirjoitus oli, alkuselityksestä päättäen, jonkun merirosvon
miehistöön kuuluvan miehen kirjoittama."

"Arvattavasti hollantilaisen?" kysyin minä, sillä aloin olla huvitettu
tästä merkillisestä seikkailijasta.

"Aivan oikein, juuri hollantilaisen. Selailin käsikirjoitusta ja
luin palan sieltä toisen täältä. Mutta kun varsin vaillinaisesti
osaan hollannin kieltä, takerruin monta kertaa. Näin selaillen tulin
loppuun, mutta siellä tapasin jotain, joka suurimmassa määrin kiinnitti
huomiotani."

"Merirosvon seikkailuista rikkaan elämänkertomuksen lopussa oli lisäys,
että rosvot olivat jollekin näistä saarista perustaneet jonkinlaisen
aarrekammion, jossa säilytettiin kaikki arvo-esineet sekä rahat, että
viimeisen sodan aikana oli kaikki rosvot, kirjoittajaa lukuunottamatta,
tapettu miekalla tai jotain sellaista, ja ettei kukaan sittemmin,
paitsi kirjoittaja, tietänyt aarteen olemassa olosta. Kun hän tunsi
loppunsa lähenevän, oli hän kirjoittanut kertomuksensa ja samalla siinä
ilmaissut paikan, mihin aarre olisi kaivettu."

Kapteeni katseli minua.

"Ja missä se paikka sitten on?"

"Niin, se se juuri on, jota en saanut selville, ja se onkin syy, miksi
teidät säästin. Teidän pitää auttaa minua tätä aarretta löytämään.
Te olette hollantilainen, te osaatte lukea käsikirjoituksen, ja sinä
päivänä, jolloin aarre löydetään, saatte te vapauden, ja silloin on
onnenne valmis."

"Mutta kuka takaa, ettei kertomuksenne ole muuta kuin satu?" väitin
minä.

"Ei, ei, ei, varmasti se ei ole mikään satu", väitti hän. "Myös tämän
rannikon merimiesten keskuudessa kerrotaan samaa tarinaa."

"No, saammehan nähdä. Milloin voin saada käsikirjoituksen?"

"Heti", vastasi kapteeni, "seuratkaa minua vaan kotiin. Lukekaa ja
tutkikaa sitä tarkasti, ja — toistan sen kerran vielä — jos selvitätte
minulle salaisuuden, niin ansaitsette vapauden ja hankitte itsellenne
onnen."

"Mutta jollei mitään aarretta löydy?" kysyin minä.

"Jos paikka löydetään, eikä siellä olo aarretta, niin jäätte tänne
ainiaaksi", vastasi hän: "ei kukaan, joka ei ole kuulunut meikäläisiin,
ole koskaan saanut jättää rannikkoa elävänä."

En sanonut enää mitään ja kuljin loppumatkan asuinhuoneeseni mitä
kummallisimmat tunteet mielessäni.

Kun merirosvot aterian jälkeen olivat taas lähteneet työhönsä,
pyysi kapteeni minua tulemaan huoneesensa ja ojensi minulle siellä
kellastuneen, vanhalle, paksulle hollantilaiselle paperille kirjoitetun
käsikirjoituksen. Arkit olivat pituudelleen käännetyt kahtia ja vasen
puoli jokaisesta puoliarkista oli kirjoitettu täyteen.

Kapteeni asetti viereeni pullon viiniä sekit laatikon sikaria ja
läksi sitten ulos, jottei häiritsisi minua lukeissani. Koetin hankkia
itselleni niin mukavan istuinpaikan kuin mahdollista ja rupesin sitten
lukemaan seuraavaa käsikirjoitusta.




NELJÄS LUKU,

Käsikirjoitus.


Syyskuussa 15-- läksin minä, Claas Janszoon Enckhuysenistä "Medea"
nimisellä jahdilla merille. Määräpaikkamme oli Venetsia. Lähdimme
Tesselistä, ja suuntasimme suotuisan tuulen vallitessa Englannin
kanaalin läpi Plymouthia kohti, josta laivurin piti ottaa lisää lastia.
Koska tuuli oli muuttelevainen, täytyi meidän viipyä siellä muutamia
viikkoja, jonka ajan käytimme katsellaksemme kaupunkia.

Kun sitten matkaa jatkettaessa olimme sivuuttaneet Gibraltarin salmen,
havaitsimme äkisti kolme algerialaista merirosvolaivaa, jotka heti
alkoivat ajaa meitä takaa.

Laivassamme oli väestönä 30 miestä, ja se oli varustettu 16 kanuunalla,
jonkatähden päätimme puolustautua, jos taistelu tulisi kysymykseen.
Pian ne olivat aivan jälissämme, niin että meidän täytyi etsiä maata,
ja purjehdimme suoraan del Tierron linnoitukseen. Sikäläinen miehistö
alkoi heti meidän ylitsemme ampua vihollista, ja kun me olimme aivan
lähellä suojelevaa satamaa, panimme mekin tykkiänne paukkumaan.

Ennen pitkää suuntasivat rosvolaivat kulkunsa aukealle merelle, jonka
jälkeen me jatkoimme matkaamme; mutta seuraavan päivän puolenpäivän
aikana näimme ne taas, ja takaa-ajo alkoi uudelleen.

Kun ilta saapui, olimme valmiit taisteluun. Yö oli hyvin pimeä ja
myrskyinen, niin että meidän onnistui paeta pimeydessä, vaikka me
kerran satuimme joutumaan vihollisen laivojenkin väliin. Muitta
seikkailuitta saavuimme lopulta Venetsiaan, jossa oli ankkuroituna
kokonainen laivasto eri maista kotoisin olevia aluksia.

Täällä viivyimme jonkun aikaa, ja kun minä eräänä päivänä kuljin
sitä laituria pitkin, jossa monta galeerilaivaa oli ankkuroituna,
kohtaisin maamieheni, joka purjehti ranskalaisella kaapparilla tai
merirosvolaivalla ja hän kertoi minulle niin monta kummallista
juttua heidän iloisesta elämästään, suuresta palkastaan ja runsaista
saaliistaan, että minä päätin seurata häntä. Koska hänen laivansa oli
jo lähtövalmiina, voin minä huomaamatta tulla laivalle ja saada sijan
kaapparin miehistön joukossa.

Suuntasimme Brasilian rannoille, jossa kapteenimme aikoi anastaa
espanjalaiset alukset, jotka kallisarvoisine lastineen aikoivat
purjehtia Brasiliasta kotimaahansa.

Tämä suunnitelma onnistui yli toiveiden, ja laiva toisensa jälkeen
joutui meidän käsiimme. Lopulta menimme rohkeudessamme niin pitkälle,
että espanjalainen kuvernööri vannoi kalliin valan, ettei hän ennen
lepäisi eikä pysähtyisi, ennen kuin saisi meidät käsiinsä ja surmaisi
meidät.

Me vaan nauroimme tälle ja risteilimme kuten ennenkin Brasilian
rannikoilla, joka olikin oivallinen pyyntialue.

Eräänä päivänä, meren ollessa tyynenä, makasimme aivan lähellä
St. Augustianin lahtea. Mitään ei voitu toimittaa, ja suurin osa
väkeä makasi kannella. Kapteeni Pierre Billot käveli edes takaisin
peräkannella katsahtaen tuon tuostakin taivaanrannalle kuten saalista
vainuten. Yltympäriinsä ei voitu kuitenkaan havaita mitään muuta kuin
taivasta ja vettä.

Minä nojasin laivan laitaa vasten ja katselin tyyntä merta, jota ei
ainoakaan tuulenhengähdys pannut väreilemään, kun kapteeni aivan äkisti
seisoi luonani ja sanoi:

"Minkä sinä luulet tuon laivan olevan?"

Tätä sanoessaan osoitti hän laivaa, joka tuli näkyviin taivaanrannalta.
Ihmetellen katsoin sinneppäin, sillä hetki sitten en ollut nähnyt
mitään, ja minusta tuntui arvoitukselta, miten laiva niin äkkiä oli
Ilmestynyt.

"NO, miksi arvelet tuota alusta?" kysyi hän taaskin.

"Espanjalainen kaljoona", vastasin niinä, sillä se oli helppo nähdä.

"Aivan oikein", sanoi kapteeni, "ja se on meitä etsimässä."

"Sitä minäkin luulen", vastasin minä, "ja jos hiukkasenkin tuulisi,
levittäisi se kyliä kaikki purjeet saadakseen meidät kiinni."

"Niin, mutta jos kaljooni saa tuulta, saamme mekin tuulta, ja silloin
se ei koskaan saavuta meitä."

Tuli ilta, eikä vieläkään huomattu yhtään tuulta. Kun tuli pimeä,
näimme selvästi espanjalaisen lyhdyt, me taas emme sytyttäneet
ollenkaan omiamme.

Aamuyöstä rupesi kuitenkin tuulemaan, ja päivän koittaessa oli
espanjalainen kintereillämme. Se oli vetänyt englantilaisen lipun,
meillä taas oli varovaisuuden vuoksi espanjalainen lippu.

Pierre Hillot ei muuten ollut mikään pelkuri, ja kun hän näki
espanjalaisen olevan niin lähellä, päätti hän antautua taisteluun.
Tämän aikeensa ilmoitti hän väelleen, joka antoi siihen suostumuksensa.

Vaikka me molemmin puolin tiesimme, kenen kanssa meillä oli tekemistä,
pidimme yhä edelleen väärää lippua. Espanjalainen antoi silloin tällöin
aivan kuin meitä tervehtiäkseen laukauksen jyrähtää; saman teimme
myöskin me. Tätä kesti aina lähes 10 asti aamulla, jolloin olimme
kyllin lähellä toisiamme alkaaksemme tanssin.

Äkisti katosi vihollisen laivasta englantilainen lippu ja sijaan
vedettiin espanjalainen. Samalla lähetti se meitä kohtaan kovan
laukauksen; tämä oli alkua.

Silmänräpäyksessä katosivat espanjalaiset lippumme, ja ranskalaisen
lipun liukuessa ylös tankoon, asetimme keularaakaan oman lippumme —
mustan, veripunainen risti keskessä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ampui vihollinen, jolla oli 24 tykkiä,
täydeltä laidalta, ja kun se oli ampunut toisen yhteislaukauksensa,
makasi seitsemän meistä verissään kannella.

Se oli huono alku.

Meidän puoleltamme ei oltu laukaistu ainoatakaan kertaa, sillä
kapteeni tahtoi, että vihollinen tulisi vielä lähemmäksi antaaksemme
sitten sille oikein kunnollisen tervehdyksen tulikivääreistämme.
Tämä oli meidän vahva puolemme, ja kapteeni oli piiloittanut suuren
joukon miehistöstä, joka vasta ratkaisevalla hetkellä astuisi esiin
näyttämölle.

Espanjalainen antoi tosiaan johtaa itsensä harhaan ja tuli niin
lähelle meitä, että oli aseittemme ampumamatkan päässä. Samassa astui
miehistömme esiin ja alkoi vihollista vastaan niin kiivaan tulen, että
niitä kaatui kuin hyttysiä ja hetkeksi ne vetäytyivät takaisin.

Vastustaja näki heti, että jos mieli voittaa meidät, täytyi ryhtyä
laivan valtaukseen, sillä meidän laukauksemme poimivat liian paljon
sen tykkejä hoitavaa miehistöä, niin että tuli siltä puolelta alkoi
yhä heiketä. Koska espanjalaisella oli yli kolmesataa miestä laivalla,
päätti se ruveta laivaamme valloittamaan ja hyökkäsi heti päällemme.

"Ei yhtään armoa! Ei yhtään armoa!" huusi vihollinen ja heitti ulos
iskuha'at. Mutta heittäjät eivät tavanneetkaan laivamme peräpuolta,
ha'at pudota ponnahtivat mereen, ja tämän johdosta teki vihollisen
laiva heilahduksen, niin että se peräkeulallaan töytäisi vasten meidän
keularaakaamme, joka kovalla räiskinällä taittui pieniksi palasiksi.

Tämä oli ikävä sattuma meille, sillä samassa antoi vihollinen ohi
kulkiessaan tiheän kuulasateen kohdata meitä.

Nyt ei ollut mahdollista tehdä vastarintaa kauempaa, meidän täytyi
taipua.

Tässä silmänräpäyksessä käännyin kapteeniin ja näin, että hän nyt kuten
ainakin jakeli käskyjään yhtä kylmäverisesti, mutta mahdotonta oli
pitää vihollista enää loitolla, se kun jo osaksi oli astunut laivaamme.
Moni meistä oli jo kaatunut, ja me sanan täydessä merkityksessä
kahlasimme veressä.

Äkisti näin kapteenin hypähtävän ylös ja katoavan laivaan. Mitä hän
aikoi tehdä?

En saanut aikaa kauvan tätä miettiä. Jyrisevä paukahdus — ja meidät
heitettiin ylös ilmaan kuten höyhenet myrskyilmassa. Kapteeni ei
tahtonut elää tämän häpeän jälkeen ja oli sentähden heittänyt,
sytyttimen ruutitynnyriin.




VIIDES LUKU.


Laivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella,
jossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten
kanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta
kohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen
putoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä,
purjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan
mitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena
kauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin
kaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului
omituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi
paljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan
palaseen, joka sattui eteeni.

Katselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia
miehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut
pelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan:

"Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!"

Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan
päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin
pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin
oli se hän.

Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen,
tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme
airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä
meikäläisistä oli jäänyt jälelle.

Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli
saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä
itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.

Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin,
ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin
kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului
koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä
nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin
haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen
varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.

Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset
makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta
ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla
ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi,
että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme
varmaan kuolemaan.

Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana
huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa.
Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa
saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa
kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.

Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja
vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme
maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka
mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.

Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli
täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua
uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri
on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin
oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä,
ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat
mieluimmin ensin tutustua saareen.

Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme
hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja
piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten
varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita,
vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti
ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme
voimaamme ja rohkeuteemme.

Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle
kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta
neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan
pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä
seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi
vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä
metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme
olla kulkematta etemmäksi.

Teimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme
rannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme
syömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin.

Illan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin,
ettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää
odotellen.

Mutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla
pyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme?

Ensi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä
ympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät
laukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle
ja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui.

Metsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa
espanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka
intiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä
kuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua
eteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät
nuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana
näimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan
etupuolen.

Ei kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja
katselimme siitä taistelun loppua.

Espanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa,
ei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He
tyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat
näkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi
sisämaahan.

Pian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä
näimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja
pimeys oli lopettanut taistelun.

Pierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan
ja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän
avullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen
ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada
maksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä
paikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana.

Nyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten
huomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä
vihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää
ehdotuksemme.

Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi
lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut,
tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.

"Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla
samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta
puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä
johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän
kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan."

Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti
tuleman.

Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme
laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa.
Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla
hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot
punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet
yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua
ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.

Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue
espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi,
nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.

Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan
otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka
jälkeen menimme levolle.

Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin
Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden
kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään,
etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren
rannikolle.

Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut
ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet
keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu
toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin
puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille
varmana turvapaikkana.

Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt
pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi
intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot
jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse
meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat
meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden
kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme
kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan,
joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa
olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä
oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina
tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli
laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut
kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan
jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa
punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat
heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä
pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois
suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.

Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme
uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen
voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.




KUUDES LUKU.


Nyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi
kuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin
varustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän
vahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä
Cubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä
ottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta —
matkalla oli kosto tuleva.

Alussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli,
niin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä
saimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen
espanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme
hukassa.

Heti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti,
ja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre
Billot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat
viisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin
varustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja
useimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä
juuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan
taisteluun.

Hillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta
vastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta.
Näimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun.

Äkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että
hän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme
miestä häntä vastaan pidättäen häntä.

"Päästäkää minut!" hän huusi.

"Ei, isä", sanoi Jean. "Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet
kerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi."

Samassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen
he katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä.

Pierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen
upseerille sanoen:

"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni,
vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni."

Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:

"Olen tekevä, minkä voin."

Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka
oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme
linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä
kohtalomme nyt oli.

Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän
kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri
oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.

Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen
kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta
kuvernööri oli taipumaton. —

Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina
kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon
meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa
kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.

Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.

Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani,
— niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa.
Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä
olon ainoa, joka elän.

Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana —
pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut
vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä
saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa.
Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa,
ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin,
rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri
Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on
merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta
mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?

En tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin
uskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan.

Mutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että
ainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken,
jolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät,
kirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin
ettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä
ymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja
nöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin
hollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos
niin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset
_takaapäin_ ja _edestäpäin_ s.t.s. ensin _viimeinen, sen jälkeen ei
viimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen
ja sitten toinen_ j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole
täydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta,
sillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle.

Olen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen,
että kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen.
Isänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla,
ettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun
maamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen.

Kirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla
Brasilian rannikolla.

Vuonna 15-- toukok. 24 p:nä.

Claas Janszoon Enckhuysenistä.




SEITSEMÄS LUKU.


Tähän loppui kertomus, ja kauan istuin ajatuksiini vaipuneena, liika
kummallinen jono tapauksia, ennenkuin tämä käsikirjoitus joutui minun
käsiini! Miten vähän oli kirjoittaja voinut aavistaa, että tämä
käsikirjoitus kerran — kolmen vuosisadan kuluttua oli pelastava hänen
maanmiehensä!

Annettuani hetkiseksi tunteilleni vapaan vallan, otin käsikirjoituksen
uudelleen käteeni ja syvennyin muistutuksiin, joita jo kauan ennemmin
olin tarkastellut; mutta havaittuani niiden riippuvan toisistaan kuin
juokseva hieta ja olevan vaikeat lukea, heitin sen lukemisen. Pitkän
ajan perästä sain kokoon seuraavat

_Muistutukset_.

16. Saari kuuluu Keysryhmään. Jo mereltä tuntee sen ulkomuodoltaan,
koska se on intiaanilaisen kanootin muotoinen.

1. Yltympäri sen kulkee matalikko, jossa vain eteläpuolella on siksi
iso aukko, jotta siitä nousuveden aikana voi laiva kulkea.

15. Kun tullaan matalikon sisäpuolelle, ohjataan vastaiselle rannalle,
jossa merirosvojen kallioon hakkaamat portaat ovat saaren ainoana
maallenousupaikkana.

2. Kulkemalla niitä ylös, tullaan käytävään, jossa vain _yksi ainoa_
henkilö voi kulkea. Tämä tie johtaa saaren sisustaan.

14. Saaren sisäpuoli on kivistä, epätasaista maata, jota siellä täällä
kivilohkareet ja pensaikot peittävät.

3. Pienen metsikön keskellä olet löytävä suuren hietaisen paikan, jolla
kohoaa yksityisiä röykkiöitä päälletysten kasattuja kiviä. Nämä ovat
saarella kuolleiden merirosvojen hautoja.

13. Tämän kivikasan keskessä seisoo suuri, huonosti valmistettu
koralliristi. Aseta selkäsi tätä ristiä vasten ja kulje suoraan
suuntaan silmät kallioon tähdättyinä tämän hautausmaan poikki aina
kalliolle saakka.

4. Mittaa ristin pituus 743 kertaa siksi kuu saavut kalliolle.

12. Ota pois kallion juureen ladotut kivimöhkäleet, niin olet löytävä
käytävän erääsen luolaan.

5. Tämä luola ulottuu aina, rannalle saakka, jossa se on niin ahdas,
että ainoastaan ryömien pääsee sen läpi.

11. Kaiva luolan pohjaa korkeimmasta kohdasta, ja siitä löydät
aarrekammion.

6. Laske oikein, asetu oikein, kulje suoraan suuntaan ja katso että
kaikki käy tarkoin yhteen selityksen kanssa.

10; Kivien takana löytyy useampia, samallaisia salaisia luolia.

7. Älä kaivaissasi anna minkään estää sinua etsimästä sitä, mitä haluat
löytää.

9. Jos sen löydät, tulet rikkaaksi kuin kuningas. Siinä on vuosisatojen
kuluessa säästetyt saaliit.

8, Käytä hyvin löylämäsi kulta, jottei kerran koittaisi se päivä,
jolloin olet, pakoitettu lausumaan: "Oi, etten koskaan olisi sitä
koskettanut!"

Lopetettuani kauan kestäneen lukemisen, istuin ajatuksiini vaipuneena.
Kapteenin tulo herätti minut unelmistani.

"Onko kaikki selvinnyt?" huusi hän. "Saanko tulla, sisään?"

Hämmästyneenä katsoin ylös,

"Kyllä, kaikki on selvää", vastasin minä.

"Ja?" — Tässä pienessä sanassa, ilmeni äärettömän paljon toivoa.

"Ja paikka on selvästi ilmoitettu", minä vastasin.

Kapteeni oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän tuijotti minuun ja
virkahti: "Mitä sanoitte?"

"Paikka, jossa aarre säilytetään, on selvästi kuvattu", lausuin
toistamiseen, pannen painon joka sanaan. "Sille, joka tuntee nämä
vedet, on helppoa tämä kirjoitus kädessään löytää se paikka."

"Silloin me sen löydämmekin", huudahti hän, "sillä minä tunnen joka
saaren, joka matalikon, joka karin näillä vesillä."

"Hyvä!" sanoin. "Silloin te myös tunnette saaren, joka on kanootin
muotoinen?"

"Sekö se on?" kysyi kapteeni kummastuneena.

"Sen täytyy olla se."

"No sen tunnen kyllä."

"Sitä ympäröi matalikko", jatkoin minä, "jossa vain yhdellä ainoalla
puolella on siksi suuri aukko, että laiva nousuveden aikana voi siitä
kulkea."

"Hyvinhän te tiedätte sen!" sanoi kapteeni. "Niin, juuri eteläpuolella.
Aarre on siis siellä?"

"Kaiketikin, jos se vielä on paikoillaan."

"Jos, jos", sanoi kapteeni. "Pyöveli teidät periköön ja teidän
'jos'inne. Ja kuka sen sitten olisi sieltä ottanut?"

Huomautin, että kolme vuosisataa oli kulunut aarteen kätkemisestä ja.
että se tällä ajalla olisi voitu sattumaltakin löytää, mutta kapteeni
pysyi kiven kovaan vakuutuksessaan.

"Ei, ei", hän sanoi, "sitä en ollenkaan pelkää. Nyt on vain
kysymyksessä löytää saarella oikea paikka ja noutaa aarre sieltä
toisten avutta."

"Aiotteko ilmoittaa tovereillenne aarteen olemassa olosta?"

"Silloinhan olisin hullu", vastasi merirosvo. "Me molemmat sen jaamme."

Tein kieltävän liikkeen.

"Kiitän teitä", vastasin. "En halua saada yhtään tästä aatteesta,
Väärin saatu, väärin menee."

"Pyh!" sanoi kapteeni. "Akkojen lorua!"

Sitten päätimme ensi sopivassa tilaisuudessa etsiä saaren. Jottei
herättäisi väessään mitään epäluuloja, täytyi kapteenin olla erittäin
varovainen, ja sentähden sovimme keskenämme, että minä miehistön
kuullen pyytäisin häntä mukanani etsimään muutamia kasveja, joita
tarvitsen sairaiden parantamiseen ja joita ei löytynyt tällä saarella.

Sattuma tulikin avuksemme. Muutama päivä myöhemmin saivat merirosvot
hyökätessään erään kauppalaivan kimppuun niin lujasti selkäänsä, että
melkein puolet heistä jäi taistelupaikalle, ja eloonjääneistä ei ollut
ainoatakaan haavoittumatta. Nyt oli kylliksi sairaita, ja minulla oli
yltä kyllin työtä.

Tein kuten oli puhuttu. Pyysin kapteenin kanssani jollekin läheiselle
saarelle, jossa toivoin helposti löytäväni tarvitsemani kasvit.

Tästä ei voinut kukaan saada aihetta epäilykseen, ja aikaisin
seuraavana aamuna läksimme matkalle pienellä veneellä.

Ennen pitkää kohosi edessämme merestä saari, jonka ulkomuodosta
tunsin samaksi mikä käsikirjoituksessa oli ilmoitettu. Se oli siihen
määrin intialaisen jättiläiskanootin muotoinen, että kauempaa olisi
sitä luullutkin siksi. Sitä ympäröi koralliriutta, jota vasten
aallot vaahtoisina loiskuivat.. Mitään aukkoa emme vielä havainneet.
Päästyämme vasta jokseenkin lähelle, huomasin ahtaan kulkuväylän, joka,
ulottui riutan toiselle puolelle tyyneen veteen saakka. Merirosvot,
jotka pientä alustamme hoitivat, ohjasivat sen taitavasti aukon läpi.

Nyt saimme nähdä, että kallioryhmät, jotka saaren muodostivat,
kohosivat merestä kohtisuorina. Vene kääntyi oikealle ja seurasi rantaa
siksi kunnes se äsken mainitun aukon vastaisella puolella saavutti
riutan, ja siinä löysimme kauan etsittyämme paikan, josta maallenousu
oli mahdollista. Kallioon oli näet hakattu suuret kiviportaat.

Tässä vene seisattui, ja kun kapteeni ensin oli kieltänyt miehistöä
nousemasta maihin, aloimme tutkimusretkemme tällä salaperäisellä
saarella.




KAHDEKSAS LUKU,


Vertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen,
tulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla.

Kulkumme kesti noin kymmenen minuuttia.

Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki
silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa,
ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.

Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin
metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut
polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja
korkeakasvuisia pensaskasveja.

Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.

"Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti.

"Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte
siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti
korkeutta."

Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon
pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.

Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia
hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä
liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata
kapteenia.

Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen
huutavan:

"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?"

"Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan.

"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan
heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä."

"Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen.

Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni
uudelleen.

"Ei", hän vastasi.

Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä
vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.

Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä
olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä
saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen.
Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat
sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat
silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan
keskessä.

"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin
minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun."

"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut
kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun
täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä
aarteen."

"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos
lopulta kumminkin löytäisimme ristin."

"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi
vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.

Äkisti hän päästi ilonhuudahtuksen.

"Tässä on tosiaankin risti!" hän huudahti. "Se on tässä! Se on pudonnut
maahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!"

Yhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme
salaperäisyys oli minutkin lumonnut.

Niin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta...

Minä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi
meiltä sanat:

"Mutta tällä emme ole tulleet kauas!"

Käsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä
vasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan,
missä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua.
Mutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut.

Tässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin.

Neuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja
mullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja
sitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta
arvella, miten se oli seisonut.

Mutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä,
jotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti
oli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman
vaikutuksesta sileäksi.

Katselimme toisiamme alakuloisina.

Äkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin
ylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme
ilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko
ristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena.
Rauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli
sen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi
ehdottomasti olla paikoillaan jalustassa.

Ja niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa
ristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa.

Kun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut,
sillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä
kirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin
etupuoli.

Asetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin
äsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet
oikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi
seurata saavuttaaksemme päämäärän.

Nyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen
nuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi.
Ensimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan
yhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun
pääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä.

Mittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota
emme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme
valinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. —

Kapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta
mittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että
jalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen.
Mittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden
ja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja
vihdoinkin olimme kallion juurella.




YHDEKSÄS LUKU.


Mutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten
herättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä
kauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia
kourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme
veneesen.

Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt
niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta,
jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren
miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska
vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan
odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.

"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja
Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan."

Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin
ja lausui espanjaksi:

"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan
edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti
saada pakenemisen halun päähänsä."

Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.

Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin
povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti
salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta,
että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva,
yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.

"Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä.

"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi;
"poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka."

Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken
mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme
irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.

Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni
vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä
ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina
vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää
työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja
vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot,
joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt,
kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa
paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi
täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —

Noin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty
paikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme
vakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle,
huomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää.

En voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse
oli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä
vähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään
tiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus,
jonka ratkaisun hän kohta saisi tietää.

Otettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli
niin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme
tienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas.

Kapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki
mahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua
lyhty kädessään.

Heikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti
ja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä.
Joukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään
räpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä
tuntui mitä ilettävimmältä.

"Meidän täytyy hankkia enemmän valoa", sanoin minä, "muutoin emme voi
huomata, missä luolan korkein paikka on."

"Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja
ulottuuko se merelle saakka", sanoi kapteeni.

Tämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan.

En koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden
tunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme,
kädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun
osan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme
ainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla
ja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan
eteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes
lopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun
heijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli
kadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään.

Kuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista,
että voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän
hengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta
helpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento.

Vihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin
osasin aavistaakaan, läheni kapteeni.

"Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut", lausui hän, "ja nyt
on kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein."

"Aivan oikein", puutuin minä puheesen; "mutta miten me nyt
menettelemme?"

"Niin, me viritämme pienen tulen", sanoi hän nauraen; "samalla kertaa
karkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee."

Hän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen
laahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä
päivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat
ehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen.

Tukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta.

"Se on liian vähän", sanoi kapteeni, "tuo pieni röykkiö palaa pian
loppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy,
niin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko
luolan."

Kun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja
viskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen
liekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa.

Tämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki
kolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin
eteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen
avattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti
muistutimme noitia ja henkienmanaajia.

Äkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin.

"Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä.

"Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!"

Neekeri totteli käskyä.

"Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!"

Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.




KYMMENES LUKU.


Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas
toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä
tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa
johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan
raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.

Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin
ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin
luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien
päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja,
kaksi arkkua kussakin rivissä.

Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein
mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan
vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me
olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin
seurasi liikkeitämme.

Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin
muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata
ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!"
murisi hän, "tyhjä!"

Minä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani.

"On ehditty ennen meitä!" huudahti kapteeni.

"Mahdotonta!" sanoin minä. "Tarkastakaamme ensin toista arkkua."

Toinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä.

"Näette itse", sanoi kapteeni.

"Kolmas!" huudahtin minä.

Kapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli
tyhjä.

"Mutta — mitenkä on tämän laita?" sanoin minä.

"Mitenkä?" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. "Ja sitä kysytte
te — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta
siitä saatte myös kärsiä!"

Näin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan.

Olin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani.
Näin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä
toiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä.

Samassa kaikui Caesarin ääni:

"Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!"

Kapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka
oli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä
paikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä.

"Hiljaa!" sanoi hän, "me olemme kenties erehtyneet."

Reippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään
lennähti arkun kansi auki.

Hän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä
hypähdin hänen luokseen.

Menin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten
täynnä kultakappaleita.

"Näettekö!" huusi kapteeni. "Näettekö nyt!" jatkoi hän, kaivaen
voimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa.

"Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!" mumisi Caesar ihmetyksestä
hölmistyneenä.

"Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän.

En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.

"Niin, se on totta", sanoi kapteeni.

Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus,
sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä
kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja —
kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.

Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin
vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:

"Mutta katsokaa, katsokaahan!"

Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko
kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin
sokin.

Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului
kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että
oli aika ajatella paluumatkaa.

Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista
erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia
yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi
joutumaan päästään pyörälle.

Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon
kasveja.

       *       *       *       *       *

Mitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää
jälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan.
Tällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki
oli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne,
toimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että
nousimme maihin Baracoassa.

Kapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni
palata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden
juomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän.

Muutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä
en välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin
voinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä
katunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään,
tulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75115 ***